Viime viikot ovat tuntuneet raskailta. Useaan otteeseen ajattelen, että olen kadottanut säteilyni. On vaikea löytää motivaatiota oikein mihinkään. Kaikenlaisia aikoja tulee ja menee. Niitä, jolloin kaikki sujuu kuin rasvattu ja sitten niitä, jolloin mihinkään ei saa kunnolla otetta. Sitten pitkään asiaa pohdittuani alan ymmärtää, mikä tökkii.
Jostain syystä, viime aikoina olin alkanut laittaa itseäni kaikenlaisiin lokeroihin. Ei saa olla liian näkyvä, ei saa olla liian äänekäs. Ei saa herättää liikaa huomiota. Täytyy olla kunnollinen, ei saa väittää vastaan. Vielä enemmän sitä yrittää lokeroida itseään kun vertaa itseni muihin. Olenko erilainen siksi, että olen suomalainen vai siksi että vain olen. Ajattelevatko muut, että tuo on tuollainen hankala siksi, että on suomalainen? Siispä kysymys on, saanko olla sellainen kuin olen? Tulenko hyväksytyksi täällä sellaisena kuin olen? Kuitenkin olen viime aikoina yrittänyt typistää itseäni siinä oikein onnistumatta. Mikään ei ole sujunut yhtään sen paremmin ja lopulta ainoa lopputulos on ollut, että olen vain ollut onnettomampi.
Huhtikuussa kävin työmatkailemassa, konferoimassa ja näin suomalaisia kollegoita että kaiken muunlaisiakin. Tuli koti-ikävä mutkatonta melko suoraviivaista suomalaista työkulttuuria kohti. Huomasin myös ihailevani meitä suomalaisia naisia. Olemmehan aivan upeita, vaikka emme taida sitä itse ymmärtääkään. Parhaillaan suomalainen nainen on upea ilmestys, sanoo sanottavansa, on itsenäinen ja muumimamma-laukuista huolimatta kantaa itsensä ylpeästi. Saisimme todella olla ylpeitä itsestämme – ja paljon useammin. Myöskään maailma ei tuominnut Sanna Marinia tanssimassa ja ranskalaisten kollegoideni mielestä asiassa ei ollut mitään paheksuttavaa eikä kukaan oikein tahtonut ymmärtää suomalaisten ahdasmielistä polemiikkia tanssahtelua kohtaan. Täällä olen myös ymmärtänyt, että taloudellinen itsenäisyys on meille suomalaisnaisille elinehto. Hyvin montaa suomalaisnaista en tunne, jonka suostuu olevan miehensä elätettävänä.
Päinvastoin täällä etelässä aina toisinaan kuulee melkoisia tarinoita naisten suusta. 2020-luvulla kun yhä elää naisia, joilla ei ole omaa pankkitiliä tai jotka eivät matkusta yhtään mihinkään ilman miestään. On niitä, joiden olohuone tulee olla siivottuna, kun mies tulee kotiin eikä työmatkat tule kyseeseenkään. On niitä, joilta juhlimiset on kielletty. On niitä, joiden miesten urat tulevat paljon edellä naisen uraa. On niitä, jotka kieltäytyvät ja pelkäävät ottaa vastuuta, koska (ilmeisesti) mies vie ja nainen vikisee. Ymmärrän, että on miehiä, jotka kai ovat viehättyneitä moisesta selkärangattomuudesta ja naisia, jotka yhä suostuvat elämään keskiaikaisessa alemmuudentunteessa.
Sitten minäkin yhtenä aamuna ymmärrän, että lokeroni on liian ahdas enkä mahdu siinä kääntymään. Ymmärrän, että kiltteys ja kuuliaisuus ei vie minua työmaailmassa tai missään muuallakaan yhtään minnekään. Olen myös jotenkin alkanut ajatella, että 40. rajapyykin ylitettyäni minun pitäisi näyttää tai olla jonkinlainen. Vanha. Tylsä. Ja minä en ole. Kaivaudun ulos lokerostani. Ravistelen pölyt olkapäiltä. Otetaan uudestaan.
Olen suomalainen. Olen nainen. Olen nykyään vähän ehkä ranskalainenkin. Saan näkyä ja kuulua. Ei minun tarvitse näytää vanhalta, jos minusta ei siltä tunnu. Jos en kelpaa juuri sellaisena kuin olen, ei minun tarvitsekaan. Minä olen minä ja vain sillä on merkitystä. Yleensä ne ihmiset löytävät luokseni, joiden kanssa minulla on jotain jaettavaa. Muiden ei tarvitsekaan. Sitten aivan kuin sormien napsautuksella säteily palaa kasvoilleni. Nyrkki, joka on kiertänyt vatsani rutistukselle, aukeaa. Nauru palaa rintaani, se kutittelee ja kiertelee sisälläni ja sitten löytää tiensä ulos kikatuksena. Olen taas yhteydessä tunteisiini ja osaan näyttää, milloin olen liikuttunut jostain. Ehkä se on minun vahvuuteni. Mutta sanon myös jälleen, mitä ajattelen. En ole kiltti ja säyseä, vaan ehkä hankala ja toisinaan ikävä. Mutta juuri tällaisenä olen juuri minä.
Ehkä vähän sellainen Pohjan Akka.
Erin: Älä tule hyvä tyttö
Kyllä viisivuotiaan tytön pitää osata jo kiroilla
Reippaasti sanot nyt äidilles
Ettet aio
Edes -ttu maistaa
Ja leikit hiekkalaatikon keskellä johtajaa
Opit siinä oikean asenteen
Veljes ottakoon syyt niskoilleen
sä osaat
Koulussa huudat vastaukset ääneen ennen viittaajia
Reilusti keskari pystyssä
Jos ei saadakaan
Stipendiä
Tai voiteta
Henryä
Jo-oo
Just noin
A-haa
Sä osaat
Ä-lä
Tu-le
Hy-vä-ä-ä
Tyttö
Tule paha tyttö
Ranskattarena 