Olen Pariisissa, hotellin kätkössä piilossa hurjana iskenyttä sadekuuro-myrsky-kohtausta. Onneksi otin talvitakin mukaan, silti paleltaa. Piiloudun peiton alle. Tällä kertaa Pariisi on myös sateinen ja tuulinen. Hieman levotonkin, sillä seuraavana iltana piiloutuisin jälleen hotelliin, mutta tällä kertaa suojaan viereisellä kadulla vellovaa mielenosoitusta, joka tuntuu olevan kiihkeänlainen. Ranskan kokemus ei varmaan voi olla täydellinen ennen kuin on kokenut jonkin sortin vallankumouksen.. Samalla täällä kävellässäni huomaan muuttuneeni, kasvaneeni tämän maan mukana. Mikä yhteensattuma onkaan, että tällä kertaa, kun suuntaan kulkuni ulos metrotunneleista, edellä kulkeva nainen hyräilee samaa laulua, jonka minä kirjoitin viime vuoden Pariisin matkaa kuvaamaan: yhteensattumat ovat yllättäviä. Onko siis sattumaa olemassakaan vaan voisiko kaikki olla yhtä suunniteltua tarinaa?
Viime aikoina olen huomannut katselevani vieraita kasvoja, ohikulkevia ihmisiä, vieraita piirteitä: Usein tummempia kuin minä itse. Ilman että sitä tunnistaisin, mutta usein noissa piirteissä on sekä vierautta tai tuttuutta. Vertaan niitä itseeni. Olenko erilainen, olenko samanlainen? Muistan sen tunteen ensimmäisestä vuodestani täällä. Usein tunsin kamalaa ulkopuolisuuden tunnetta, enhän ole yhtään samanlainen muut, puhunut samaa kieltäkään. Ajattelin, että en koskaan sopeudu. Tänään kuljen Pariisin teillä, katson ohikulkevia ihmisiä. En tunne enää vierautta, mutta en ehkä aina samanlaisuuttakaan. Täällä Pariisissa saan vastata kysymyksiin, jotka saavat minussa tuntumaan jotain uutta ihmetystä: Mistä sinä tulet, kuinka kauan aiot olla Pariisissa? Enkä minä raukka raaski tuottaa pettymystä, että itse asiassa olen samanlainen maan asukki kuin hekin. Heille näytän erilaiselta, mutta samaan aikaan se saa oloni tuntemaan hassuksi. Vastaan siis, että Suomesta ja kolme päivää työmatkalla. Jotenkin tuntuu, että tuottaisin pettymyksen, jos sanoisin, että Etelä-Ranskastahan tässä itse asiassa tullaan…
Mitä minulle muuta kuuluu? Ihan hyvää. Suurimmaksi osaksi aikaa osaan jo sietää, että täällä lakkoilujen keskellä, en voi tietään kulkeeko juna, onko bensa-asemalla myynnissä bensaa, pääseekö töihin vai onko lasten opettaja lakossa. Jotenkin siihen sopeutuu, sillä kaikki elävät samalla asenteella. Jos bensaa ei ole, töihin ei voi tulla. Olan kohautus, ”on verra bien” – sittenhän se nähdään. Nykyään minulla on pysyvä työsuhde, monesta asiasta on tullut väliaikaisen sijaan pysyvää. Kaikki muuttuu. Nytkin, vaikka sitä en aina huomaakaan.
Minä puhun. Pariisissa ihmiset – tarjoilijat yrittävät puhua minulle englantia. Mistä lie tuleekaan tuo legenda, että pariisilaiset eivät puhu englantia: minulle kun he eivät voi lopettaa puhumasta sitä. Ja hyvänen aika, minähän puhuisin ranskaa, kun täällä kerran ollaan jo usempaa vuotta. Ne hetket töissä, kun ymmärrän, millä tahdilla sitä ranskaa toisinaan tuleekaan ulos suustani: Milloin minä tämän kaiken opin? Kuuntelemalla muita, tekemällä miljoona virhettä, uskaltamalla. Siinä se kaava on. Vielä enemmän kuitenkin kuin ranskan puhuminen minuun vaikutuksen tekee kädellä huitominen ja kiroileminen toisen kanssa-autoilijan törttöyden perään. Koskaan en ole ollut itsestäni niin ylpeä kuin noissa hetkissä. Hukkaan eivät ole menneet vuodet täällä. Olenko puhjennut kukkaan? Mikä ihme sinua vaivaa, ja käden huitaisu perään, ja asiaa voi vahvistaa muutamalla suomalaisella ilmaisulla. Olen päätynyt siihen, että kunhan huitaisee näyttävämmin kuin ranskalainen kanssakaveri, kaikki on hyvin. Monikulttuurisuus on rikkaus. Aina voi oppia jotain uutta.
Kirjoittanut olen vähemmän, mutta olen alkanut lukemaan. Ehkä olen tarvinnut taukoa kirjoittamisesta: aikaa, miettiä, mitä jaettavaa minulla vielä on. Olen kasvanut ja muuttunut. Mielestäni jopa näytän erilaiselta. Olen löytänyt uusia ihmisiä, uusia verkostoja, uusia ystäviä, uusia luottamuksia. On kannattanut uskaltaa, on kannattanut mennä eteenpäin, silloinkin kun ei ole varma mihin suuntaan. Tarina kuitenkin jatkuu, ehkä myös täällä linjoilla. Välillä on ollut niin kiirettä, että niitä kuuluisia omia ajatuksia ei ole aina ehtinyt kuulla. Hyväähän se taitaa tehdä, oleminen tässä koneen edessä. Aina ei muuten edes muistaisi sitä matkaa, joka on jo takana.
Jatketaan siis matkaa.
Michel Berger : Quelques mots d’amour
Je t’envoie mes images – Lähetän sinulle kuvani
Je t’envoie mon décor – Lähetän sinulle maisemani
Je t’envoie mes sourires des jours – Lähetän sinulle päivieni hymyt
Où je me sens plus fort – Joilloin tunnen olevani vahvin
Je t’envoie mes voyages – Lähetän sinulle minun matkani
Mes jours d’aéroport – Päiväni lentokentällä
Je t’envoie mes plus belles victoires – Lähetän sinulle kauneimmat voittoni
Sur l’ironie du sort – Tietynlaisella ironialla
Ranskattarena 