Tulikärpäsiä

Syksyn tuntu on täälläkin. Etelän syksy on pehmeä, mutta silti syksyinen. Vielä on lämpöä, mutta aamut alkavat jo olla viileitä. Auringon paisteesta ja iltapäivän kesäisen oloisesta lämpötilasta huolimatta ilmassa on huokaus syksyä. Muutaman vuoden jälkeen sekin tuntuu jo tutulta. Syksy tuoksuineen on täällä taas.

Joskus kun kirjoitan, kirjoitan mitä päähäni juolahtaa. Joskus palaan lukemaan kirjoittamaani jälkikäteen ja huomaan, miten maagista onkaan, kuinka joku viikkoja sitten kirjoittamani tuntuukin erittäin ajankohtaiselta kirjoituksen jälkeen. Paperilla asiat saavat muodon. Sanoista tulee totta.

Niin kävi edellisen tekstin kanssa. Pohtimani uskallus yrittää sai taas töissä aivan uuden ulottuvuuden: Jälleen kerran on uskallettava rikkoa omia rajojani, tartuttava toimeen ja tehtävä jotain, mistä minulla ei ole kokemuksen hippuakaan. Tekisi mieli sanoa, että en osaa enkä uskalla. Mutta minähän uskallan. Yritän. Erehdyn ja opin, jos niinkseen tulee.

Syksy on saapunut. Aamut ovat pilkkopimeitä ja maaseudulla katuvaloja ei ole kuin aivan kylän keskustassa. Kesän aikana olen vakiinnuttanut juoksurutiinin. Juoksen aamulla klo 6, ennen kuin lapset heräävät, tai illalla, kun lapset ovat jo nukkumassa. Syksyn tulo ei ole lopettanut innostustani. Ostin otsalampun, ja olen päättänyt jatkaa juoksua. Ensimmäinen kerta, kun sukellan katuvalojen turvasta aivan pimeälle tielle, tuntuu hurjalta. Aamu on kostea ja usva vaeltaa peltojen päällä. Pelottaa. Sydämessä kouraisee. Pissattaa. Syke nousee. Mutta minä jatkan matkaa ja juoksen. Saavun seuraavaan taajamaan otsalamppuinen. Näen kaukana olion. Villisika?

Aamupissalla oleva koira säikähtää otsalamppuista juoksijaa lopulta enemmän kuin minä sitä. Se juoksee kovaa kiitoa takaisin kotiin.

Toisella kertaa minua pelottaa vähemmän. Ehdin jo tutkailla omaa pelkoani. Mitä minä pelkään pimeässä? Ääniä, metsäneläimiä? Ihmisiä? Vai sitä, että en tiedä, mitä edessäni odottaakaan? Siinä pimeän syleilyssä juoksessani ehdin tutkailla ajatuksiani. Otsalampun valo valaisee tietäni aina jonkun verran eteenpäin. Ehdin ajatella, että minun pitää antaa katseeni vaeltaa vain siihen asti, mihin valo loppuu. Ei saa katsoa kaukaisuuteen pimeään. Katso vain hetken verran eteenpäin. Kun kaikkea tuntematonta ei näe, ei sitä voi pelätäkään.

Paluumatkalla katse kohoaa kohti taivasta: pimeässä näkyy tähdet, ja tuikkiva valo kertoo matkalla olevasta lentokonteesta. Joku on lähdössä, joku palaamassa, yhtä pimeässä aamussa kuin minäkin. Valokiilassa kohtaan tulikärpäsiä, jotka loistavina ohittavat minut aamuisella matkallani. Ne ovat niitä valonhetkiä, jotka kohtaamme matkallamme. Niitä käsiä, jotka tarttuvat käteemme: niitä joiden vuoksi me emme ole yksin.

Pelon kohtaaminen antaa voimaa. Eläminen on pelon kontrollointia. Kun voitamme itsemme, ei ole enää mitään pelättävää. Kaikki on hyvin. Aamuisista juoksuistani tuli lopulta koko elämäni symboli. Elämän taito on jakaa matka pieniin osiin: ajatella vain seuraavaa taitekohtaa, seuraavia välietappeja eikä koko taivallettavana olevaa matkaa. Matka etenee omaa tahtia, minun on huolehdittavana vain seuraava askel. Loppu hoituu itsestään.

Ressu Redford: Minne ikinä sä meet

Kaikkeen tähän meluun on niin helppo hukkuu
Mä kuulen jos sä kerrot milt ne pelot tuntuu
Vaik kuinka paljon maailma muuttuu
Minne ikinä sä meet
Mä jaan sun askeleet
Ja mä tiedän että mulle saman teet
Ei meistä kumpikaan voi tätä maailmaa hartioilleen yksin nostaa
Ja se on painavaa