Elämä ei ole odottamista, toivomista ja haaveilemista, se on tekemistä, olemista ja joksikin tulemista. Se on sitä mitä aiot tehdä sen jälkeen kun olet lukenut tämän.
— Mike Dooley
Usein elämässä tulee haaveiltua kaikenlaisesta: sapattivapaasta, eläkkeellejäämisestä, siitä ajasta sitten joskus, kun voisi keskittyä juuri siihen, mitä ikinä haluaisi tehdä: kun voisi opiskella ne kaikki viisi uutta kieltä, joista on aina haaveillut, matkustaa ja hoitaa puutarhaa, pestä kaikki matot ja ikkunat, tavata ystäviä ja käydä keittokurssilla, sitten kun kerrankin olisi aikaa.
Mitä minä opin ulkomaille muutosta? Että ihminen on hyvä haaveilemaan, maalaamaan taivaanrantaa, elämään sitten kun elämää. Kun sitten olisi se aika, ettei ole töitä, sitten kun olisi aikaa sapattivapaasseen, ei sitä eikä tätä tehtävänä, itse asiassa ihminen lamaantuu. Olemme ammattilaisia keksimään tekosyitä ja verrukkeita. Aina on jotain, mikä estää toimimasta. Vielä selkeämmin sanottuna, liika vapaa-aika tappaa luovuuden, tarpeettomuus turruttaa, aika kuluu eikä mistään saa kiinni: pyykkivuoret vievät kaiken ajan eikä todellakaan saa tehtyä niitä kuuluisia haaveita.
Kun pääsin takaisin elämään kiinni, töihin, arkeen, elämään. Kun olin taas osa jotain, vaikka se oli vaikeaa, sain taas elämästä kiinni. Minun elämäni on elämänmakuista silloin, kun siitä on tartuttava kaksin käsin kiinni: kun sen on sotkuista ja tarttuvaa, kun siinä on sopivasti sekamelskaa, kun sitä vapaa-aikaa ei ole liikaa.
Me kaikki odotamme jotain. Kun lapset ovat tarpeeksi isoja, tai lainaa on vähemmän, tai kun on kesä tai talvi. Tai kun puhun paremmin ranskaa, tai kun on olen kokeneempi, tai kun olen hoikempi, tai voimakkaampi, tai vanhempi tai kun oisinkin nuorempi.
Mutta totuus on, että mihinkään ei ole parempaa hetkeä kuin nyt.
“Siitä on jo pitkä aika, kun huomasin että asioita saavuttavat ihmiset istuvat harvoin paikoillaan ja antavat asioiden tapahtua heille. He menevät ulos ja tapahtuvat asioille. – Leonardo da Vinci
Monet meistä odottaavat sitä, että olisivat jotenkin kokeneempia ennen kuin jotain uutta voi aloittaa. Minä luulen ymmärtäneeni täällä, että sellaista tilaa kuin ”tarpeeksi kokenut” ei ole olemassakaan. Oman epävarmuuden tunteen kanssa on vain opittava elämään, ja tarpeen tullen, eli usein, sitä tunnetta on vain oltava kuuntelematta.
Usein tehdessäni töitä opin ison joukon uusia asioita, ja joudun myös usein tunnustamaan, kuinka vähän itse asiassa tiedänkään. Työssäni iso osa on paljastaa tietämättömyyteni: Nyt en ymmärrä, mitä tarkoitat. Ei minun ole tarkoituskaan olla kaikkien alojen asiantuntija, ja pitkään asiaa pohdittuani, tunnen olevani ”samaa matkaa kulkija”. Me kaikki tarvitsemme sitä toisinaan, että joku ottaa meistä kädestä ja kulkee kanssamme samaa matkaa. Muuten saattaisimme olla enemmän kuin hukassa omassa elämässämme.
Helpottavaa on tajuta, että ei kukaan odota meillä olevan kaikkia valmiita vastauksia. Ei tarvitse olla valmis aloittaakseen jotain uutta. Tärkeää on tarttua siihen hetkeen, mitä meille tarjotaan. Tie valmistuu sitä mukaan, mitä enemmän etenemme. Joskus haluaisi, että meillä olisi kaikki vastaukset etukäteen, mutta se on mahdotonta. On vain mentävä eteenpäin, uskallettava kokeilla ja erehtyä. Ja löytää itsestämme jotain ihan uutta.
Ranskattarena 