Kaikenlaista tuulta on ollut viimeaikoina, mutta kovin usein se on tuntunut vastaiselta. Olo on sellainen kuin kaikkensa yrittäisi, mutta mistään ei tulisi mitään. Tätä on jo kestänyt jonkin aikaa, usean kuukauden. En muista, mistä se tarkalleen alkoi, mutta kunnon vastatuuli on puhkunut: etukenossa mennään, vasten sitä tarpoen. Vaikka samalla mietin, mitä tapahtuisi, jos päästäisikin irti, lakkaisi yrittämästä, ja katsoisi, mihin suuntaan tuuli vie. Viekö tie jonnekin aivan muualle vai pysähdänkö paikalleen, käännynkö takaisin vai jatkanko matkaa? Pelottavinta kaikessa on olla rohkea. Uskallanko sanoa omat ajatukseni ja tunteet ääneen? Saanko tukea vai enkö saa?
Viime kuukausiin on mahtunut monta matkaa: Pariisi, Helsinki ja Pohjanmaa, Oslo: kaikenlaisia irtiottoja, omia hetkiä, hiljaisuutta, kauneutta, omia ajatuksia ja omaa rauhaa. Uusia yhteyksiä ja vanhoja ystävyyksiä. Jälleen kerran voi todeta, että kun omaa elämää uskaltaa avata, saa aina jotain lisää tilalle. Lisäksi paluut Pohjoismaihin muistuttaa, kuinka paljon matkaa on takana, kuinka paljon uutta on ehtinyt oppia, ja miten silti muistaa, miten kaikki toimii pohjoisessa. Finsk? kysyy norjalainen rajavartija. Minä nyökytän. Miksi sitten tulet Pariisista? Hieman epäilyttäväähän se toki on, mutta koska mie nykyään siellä Ranskassa asustelen, you know, sekin on mahdollista.
Samalla vastatuulessa tallustellessa tiedän kuitenkin, että mikään ei ole niin kuin kolme vuotta sitten, saatikka kaksi vuotta sitten: olen jo tullut osaksi tätä maata, uusien tuttavuuksien ja ystävyyksien määrä on räjähtänyt moninkertaiseksi. En ole enää yksin, ja nyt jopa minä pystyn auttamaan muita. En olekaan se ulkopuolinen vaan yksi aivan samanlainen, täysivaltainen. En ole enää käsipuoli vaan vahvasti mukana kulkeva ihminen. Olen osa auttavien käsien ketjua. Minä autan ja saan apua: olen mukana.
Olen alkanut juoksemaan. ”Kiidän” läpi viinipeltojen, herätän naapurit kello 6, sillä koirat alkavat haukkumaan perääni. Viininviljelijät katselevat pöllästyneenä vaaleaa juoksijaa – mistäköhän tuo tänne tuli? Joskus juostessakin vastatuuli osuu kohdalle, askel on raskas: jokohan huomenna helpottaa. Josko tuuli jo tyyntyisi?
Jäljelle jää vain kysymys, onko tässä kaikessa mitään järkeä. Katsoin viime viikolla Steve Jobsin yhden haastattelun, jossa hän kertoo, että iso osa matkaa on jaksaa uskoa siihen, että kaikilla palasilla on jokin tarkoitus, että ehkä kymmenen vuoden päästä ymmärrän, mikä merkitys jokaisella kokemuksella on ollut. Ehkä joitakin asioita ei tekisi, ellei elämä jossain vaiheessa tyhjenisi kokonaan vanhoista velvoitteista: ehkä ovien sulkeutumisia tarvitaan uusien aukeamista varten. Mitään näistä emme voi tietää etukäteen, on vain uskottava matkaan, silloinkin kun vastassa on vain vastatuulta.
Tuu ulos kuoresta
Näytä mulle suunta
Vie sinne missä ei olla oltu
Nyt on hetki toivoo
Jotain mitä ei oo. Vielä
Taipuu tuulessa muuttuu
Pariisin kevät: Tuuli
Ranskattarena 